Matkustaminen

Eräs sukulaisnainen vasta jäi eläkkeelle. Se haluaa matkustaa äitini kans johonkiin kivaan paikkaan. Äitini on nykyään veljeni pojan hoitaja, mut kohta poika menee lastentarhaan 5 päivä viikossa, 3-4 tuntia päivässä. Veljeni kehottaa äitiä lähtemään matkaan sukulaisnaisen kans. Niin miekin. Haluan, että äitini saa paljon mahdollisuuksia matkustaa niin kauan kuin pystyy.

Ja jos Jumala suo, ehkä jonain päiväna äitini voi tulla tänne meille veljeni ja perheensa kans. Pitää odottaa ainakin pari vuotta vielä, koska aivan turhaa jos ne matkustaa tänne nyt kun veljeni poika on vielä pieni. Pitkä, kallis, väsyttävä matka, jonka veljeni poika varmaan helposti unohtaa.


Isäni ei halunnut matkustaa tänne ollenkään kun se oli vielä elossa. Se ei koskaan ollut kova matkustamaan. Sen takia perheeni ei matkustanut paljon kun olin pieni. Muistakseni me oltiin vain kaksi kertaa Jakartassa yhdessä (kerran kun olin vain 7 v ja sitten kun olin 13 v), mutta tottakai teimme paljon hauskoja juttuja yhdessä Bandungissa ja Bandung ympärillä, kuten esim. huvipuistossa. Ja myös vietimme paljon aika mummolassakin. 


Isän äiti tykkäsi paljon Hopjes-karkista. Joka kerta kun kävimme sen luona, se tarjosi meille Hopjes karkkia. Kerran me oltiin siellä ja ulkona oli pari naapurin kananpoikaa. Ne oli niin söpöjä ja pieniä ja kehotin veljeäni nappaamaan yksi niistä koska halusin koskea sen. Veljeni hiipi hitaasti niiden perään ja onnistui nappaamaan yhden. Olin niin innoissani ja just kuin yritin koskea sitä, isoäitimme käski, "Anna sen mennä!"


Voi eiiii...emmie haluneet tehdä mitään pahaa sille. Halusin vain koskea sen, mutta silti totelimme käskyä. Ai...muistoja, muistoja...silloin elämä tuntui niin yksinkertaiselta...