Pari päivää sitten eräs mummo kävi kaupassa. Hän käveli suoraan kassalle ja ojensi minulle kaksi isoa tyhjää pulloa. En ymmärtänyt mitä hän oikein halusi, joten kysyin olivatko pullokoneet rikki vai mitä. Hän kysyi missä pullokoneet olivat. Täääähhh???
Näytin hänelle missä ne olivat, mutta huomasin miten hämmentynyt hän oli pullokoneiden ääressä. Niin kuin hän yritti etsiä jotakin. Näytin hänelle mihin pullojen piti laittaa ja hän yritti laittaa ensimmäisen pullon väärinpäin. Niinpä minun piti näyttää hänelle miten se toimi ja sitten kun molemmat pullot olivat jo laitettu koneeseen, painoin vihreänapin, otin kuitin, ja ojensin kuitin hänelle. "Sillä lailla," sanoin hänelle.
Tämä mummo ei ole kovin vanha eikä ole ensimmaista kertaa kaupassa, joten ihmettelen miksi hän ei tiennyt tästä asiasta. No, muistan selvästi meidän ensitapaamisen. Hän oli ärtyneen näköinen silloin, niin kuin hän halusi purkaa tunteitaan minulle. Hän sanoi minulle olevansa eläkeläinen ja eläkeaika oli paska väihe. Hän sanoi närkästyneenä, "Älä koskaan lopeta työskentelyä! Eläkeaika on tylsää!"
Hän kertoi minulle mitä hän teki ennen ja sitten hän valitti tästä ja tuosta. Vaikka hän oli maksanut ostoksensa ja aloin jo palvella seuraavaa asiakasta, hän seisoi vielä edessäni eikä näyttänyt lähtevän pois kassalta. Yritin kuunnella hänen tarinansa niin hyvin kuin pystyin, vaikka se oli vähän vaikeaa koska minun pitikin keskittyä jo seuraavaan asiakkaani. Mutta vihdoinkin ennen kuin seuraavan asiakkaani piti maksoi ostoksensa, hän lähti pois vastahakoisen näköisenä.
Asiakkaat ovat kaikenlaisia! Onneksi en ole koskaan kohdannut liian vaikeita asiakkaita.
glitter-graphics.com
Eräänä iltana töissä ennen kauppa meni kiinni, olin moppaamassa lattia kun joku asiakas tuli. Kuunnellessani hänen ääntä pyytäämään apua, käännyin ympäri ja heti näin pettymyksen hänen kasvoissaan. Kai hän epäili etten ymmärtänyt paljon suomea. Oli hauska ilme! Silti hän kysyi minulta apua kuitenkin koska kauppa oli aika tyhjä ja työkaverini ei ollut näkyvissä.
Hän halusi ostaa kalaoljykapseleita ja näytin hänelle missäpäin ne olivat. Hän tuli perässäni hitaasti sanoen että hänellä oli jalkakramppi. Näytin hänelle kaksi vaihtoehtoa ja hän valitsi yhden niistä. Sitten hän sanoi, että hänen kramppi oli pahempi ja hän kysyi jos meiltä löytyy merisuolaa. Käskin hänen odottamaan paikallaan koska näytti siltä, että hänellä oli kovat tuskat. Hän kiitti minua, juoksin perälle hakemaan merisuolaa, sitten ojensin merisuolapaketin hänelle.
Hän aukaisi paketin heti ja kertoi minulle, että merisuola auttoi poistamaan kramppia. Hän otti vähän merisuolaa käteensä ja sitten laittoi sitä suuhuunsa. Otin merisuolapaketin ja kalaoljypaketin häneltä ja sanoin sille, "Ei ole hoppua." Menin kassalle odottamaan ja noin 15 sekunnin jälkeen hän tuli maksamaan ostoksensa. Hänen oikea jalksansa oli lähes sataprosentisesti parantunut. Mainiota! En edes tiennytkään, että merisuola tepsi kramppiin.
Onneksi silloin voisin auttaa häntä, mutta jos en ymmärtänyt mitä hän halusi, voin aina kutsua työkaverini ja kysyä hänen apuansa. No, loppujen lopuksi tällaisilla kasvoilla on oma etunsa, koska uusi asiakas aina puhuu minulle hitaasti ja sekin auttaa minua ymmärtämään paremmin mitä hän haluaa tai tarvitsee.
Pari viikkoa sitten joku pariskunta tuli käymään töissä. Ilmeisesti he olivat käyneet meilläkin sillöin tällöin, mutta en muista heitä hyvin koska he eivät ole vakioasiakkaita.
Mies: "Ai...sie oot viihtynyt täällä. Se oli jo viime vuonna kun näin sut viimeksi."
Minä: "Ai jaa..." (yritin muista kuka hän oli)
Nainen: "Eiiiikäääää!!! Se oli pääsiäisenä!"
Minä nauroin. Ei voinut muuta koska silloin minäkin muistin kun he kävivät yhdessä pääsiäisenä.
Sitten eräänä päivänä joku eri pariskunta tuli käymään. En ole nähnyt heitä ennen.
Mies: (yritti lukea nimilapuani) "Am...onks se Amelia vai Amalia?"
Minä: "Amelia."
Mies: "Onpa harvinainen nimi!"
Minä: "Jaaaa..." (en ollut varma miksi se sanoi niin)
Mies: "Onks se saamelainen nimi?"
Minä: (nauroin) "EIIIIII...se on indonesialainen nimi."
Mies: "Ai jaaaaa, no sitten! Mie vain luulin, että pohjoisessa on paljon erikoisnimiä."
Ken, veljeni poika, on ollut lastentarhassa 4 päivää. Hän täyttää 4 vuotias parin kuukauden päästä. Luokassa on 2 opettajaa, 14 tyttöä, ja 9 poikaa.
Perjantai oli hänen kolmas päivä siellä ja hän käveli jo käsi kädessä jonkun tytön kanssa. Eikö olekin ihanaa??? Voin kuvitella sen, koska viime vuonna kun kävimme ostoskeskuksessa Bandungissa, se otti käteni ja Artun käden ja kävelimme yhdessä sillä lailla vähän aikaa. :-D
Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu siltä, että vastahan se syntyi. Arttu ja minä olimme siellä synnytyshuoneen vieressä kun Kenin äiti ponnisti hänet ulos. Olimme odotushuoneessa muiden sukulaisten kans (kuten äitini, Kenin äidin vanhemmat, veli, setä ja täti) pari tuntia kunnes synnytys alkoi. Veljeni jäi synnytyshuoneeseen hänen vaimonsa kanssa.
Kenin äidiltä meni lapsivedet iltapäivällä ja hän ja hänen äiti lähtivät heti sairaalaan. Silloin ei ollut vielä supistuksia, joten ääkäri antoi lääkettä tipalla ja noin puolen tunnin jälkeen supistukset alkoivat lääkeen avulla. Kun minä, Arttu, ja äitini tuli sairaalaan, veljeni oli syöttämässä hänen vaimonsa, jotta kun synnytys alkoi, hänellä olisi tarpeeksi voima ponnistaa lapsen ulos. Onneksi avautumisvaihe ei kestänyt liian kauan (vain pari tuntia).
Oli jännittävä ilta! Kun avautumisvaihe päättyi ja lääkäri tuli sisään, tiesimme että synnytys oli alkamassa. Se tapahtui niin nopeasti. Veljeni sanoi, että hänen vaimonsa piti vain ponnistaa kaksi kertaa ja se siitä! Kuulimme Kenin itkua ja vähän ajan päästä hoitaja meni ulos Kenin kanssa. Hän oli niiiiiinnn pieni ja ryppyinen he he hehhhh...Sitten hoitaja vei hänet vauvahuoneeseen.
Ken ei ole enää vauva. Hän puhuu paljon ja tietääkin paljon asioita. On kunnia seurata hänen kehitystä ja kasvua.
Anoppini osti Kelujärvi nimeltä kirjan. Se kertoo Kelujärven vanhoista asukkaista mukaan lukien mieheni pappa. Mieheni papan sukunimi oli äidinsä kylän nimi. Sen jälkeen kun mieheni pappa ja mummo asuivat Kelujärvellä, pappa päätti vaihtaa sukunimensä koska tapahtui usein sekaannus postin kanssa. Silloin oli tapana kirjoittaa kirjekuoreihin vastanottajan nimi ilman osoitetta (paitsi kylän nimi), joten jos kylässä asuu kaksi (tai enemmän) asukasta, joilla on sama sukunimi, postinjakaja ei tiennyt kummalle kirje piti antaa. Sen takia mieheni pappa sitten päätti ottaa hänen pappansa sukunimen.
Minusta sukunimi on hyvä juttu jos haluaa seurata oman suvun historian. Kun minä ja veljeni synnyimme, isämme ei saanut lupaa lisätä hänen sukunimensä syntymätodistuksiimme. En ymmärrä miksi hallitus teki sen, mutta emme olleet ainoita uhreja. He, jotka syntyivät niinä vuosina, yleensä jäävät ilman heidän isien sukunimiä. Mutta toisaalta, meidän isän "sukunimi" ei ole hänen oikeaa sukunimeä, koska hän vaihtoi nimensä indonesialaiseksi (elikkä hän valitsi itse indonesialaisen etunimen ja sukunimen ja sitten teki virallisen nimenvaihdon). Äitinikin teki samanlaisen tempun nuorena. Jos haluaisin säilyttää isäni vanhan suvun nimen, se olisi sitten "Oey".
glitter-graphics.com
Eräs sukulaisnainen vasta jäi eläkkeelle. Se haluaa matkustaa äitini kans johonkiin kivaan paikkaan. Äitini on nykyään veljeni pojan hoitaja, mut kohta poika menee lastentarhaan 5 päivä viikossa, 3-4 tuntia päivässä. Veljeni kehottaa äitiä lähtemään matkaan sukulaisnaisen kans. Niin miekin. Haluan, että äitini saa paljon mahdollisuuksia matkustaa niin kauan kuin pystyy.
Ja jos Jumala suo, ehkä jonain päiväna äitini voi tulla tänne meille veljeni ja perheensa kans. Pitää odottaa ainakin pari vuotta vielä, koska aivan turhaa jos ne matkustaa tänne nyt kun veljeni poika on vielä pieni. Pitkä, kallis, väsyttävä matka, jonka veljeni poika varmaan helposti unohtaa.
Isäni ei halunnut matkustaa tänne ollenkään kun se oli vielä elossa. Se ei koskaan ollut kova matkustamaan. Sen takia perheeni ei matkustanut paljon kun olin pieni. Muistakseni me oltiin vain kaksi kertaa Jakartassa yhdessä (kerran kun olin vain 7 v ja sitten kun olin 13 v), mutta tottakai teimme paljon hauskoja juttuja yhdessä Bandungissa ja Bandung ympärillä, kuten esim. huvipuistossa. Ja myös vietimme paljon aika mummolassakin.
Isän äiti tykkäsi paljon Hopjes-karkista. Joka kerta kun kävimme sen luona, se tarjosi meille Hopjes karkkia. Kerran me oltiin siellä ja ulkona oli pari naapurin kananpoikaa. Ne oli niin söpöjä ja pieniä ja kehotin veljeäni nappaamaan yksi niistä koska halusin koskea sen. Veljeni hiipi hitaasti niiden perään ja onnistui nappaamaan yhden. Olin niin innoissani ja just kuin yritin koskea sitä, isoäitimme käski, "Anna sen mennä!"
Voi eiiii...emmie haluneet tehdä mitään pahaa sille. Halusin vain koskea sen, mutta silti totelimme käskyä. Ai...muistoja, muistoja...silloin elämä tuntui niin yksinkertaiselta...
Minä: Herra Aurinko, missäs oot ollu?
Hr. A: Noh, mitäs luulet? Oon ollu lomalla.
Minä: Ai jaa...no, ompa mukava nähdä sut taas.
Hr. A: Niinkö? Joskus valitat kuumuudesta jos tuun esiin ilman ystäviäni, pilviä ja raitista tuulta.
Minä: No joo, joskus liika on liikaa, mut ihan oikeasti, sua tarvitaan ja kaivataan täällä.
Hr. A: Kiva kuulla. :-) Hyvää juhannusta sulle!
Minä: Kiitos samoin.
